tiistai 31. toukokuuta 2016

Ristiriitaisia fiiliksiä





Tämmöisissä fiiliksissä täällä. Aurinko paistaa, taustalla soi Tuomas Holopaisen The Life and Times of Scrooge. Puuöljyllä käsittelemäni (osittain vasemmalla kädellä) ulkokalusteet kuivuvat nurmikolla ja nyt on kahvikupposen vuoro. Kaikki on hyvin ja toisaalta mikään ei ole (huutaa kärsimätön minäni tuolta olan takaa).


Olen yrittänyt opetella tarttumaan hetkeen. Elämään päivän kerrallaan. Kun on ollut pakko. Mä en osaa tälläkään hetkellä sanoa tuleeko tuosta kädestä entisenlaista vai ei. Lähinnä mietin onko musta tekemään enää sitä työtä mitä olen tehnyt. Muuten olen suhteellisen tyytyväinen elämäntilanteeseeni, vaikka se kaukana normaalista vielä onkin.

Mä voin pyöräillä. Pitkiäkin matkoja ilman että käsi suuremmin väsyy. Voin tehdä jo kotitöitä, ja päivä päivältä huomaan tekeväni kädellä enemmän kuin eilen. Kyllähän se rasittuu ja väsyy, mutta pikkuhiljaa alan olemaan samassa tilanteessa kuin ennen leikkausta. Ainakin kipujen ja tuntemusten suhteen, ja sen mitä tuolla kädellä voi tehdä ja mitä ei. Paraneeko se nyt sitten tästä eteenpäinkin, vai onko se tendiniitti, tulehdus, jumi, paksuuntuma siellä vielä? Välillä tuntuu että on. Särkyjä ainakin on vielä. Vaikea vaan erottaa, mikä on normaalista kovenevasta rasituksesta tulevaa särkyä ja mikä sitten sitä, jos se onkin vielä tulehtunut.

No, tällä viikolla on taas fyssari niin ehkä olen sitten taas vähän viisaampi. Ja luottavaisempi. Ensi viikolla on ortopedi, joka arvioi töihinpaluun. Sehän mua tässä kai jännittääkin, koska edelleen tunnen olevani valovuosien päässä siitä että voisin tuolla nykyistä työtäni tehdä.


Totta puhuttuna tämä käsiepisodi on pistänyt mun elämänarvoja uusiksi enemmän kuin ajattelinkaan. Olen ollut aika suorituskeskeinen, mun mielestä on ollut hienoa "suorittaa" elämää, tehdä paljon töitä, olla aina kiireinen, tehdä paljon liikuntasuorituksia joko itselle tai ihan tapahtumissa, elää ruuhkavuosia, kasvattaa lapsista aikuisia, maksaa talovelkaa, matkustella.. mitä nyt ihmiset yleensä tekevät.

Nyt, kun lapset ovat aikuisia ja se viimeinenkin lentänyt pesästä, yhdistettynä tähän vammaan/saikkuun ja aikaan ajatella on johtanut aivan uskomattomaan vapaudenkaipuuseen. Vaarallisen voimakkaaseen sellaiseen. Mä oon todellakin kyseenalaistanut onko tässä elämäntavassa mitä meille joka tuutista tuputetaan järkeä.

Mitään päätöksiä ei olla tehty, pakko tämä käsijuttu on nyt katsoa loppuun. Eikä mikään ole tämän päivän asia. Mutta, jos nyt kysyttäisiin, missä ja miten haluan elää 5 vuoden kuluttua, vastaus olisi jotain ihan muuta kuin täällä ja tällä tavalla. Saa nähdä pitääkö tuo tunne. Yritin tukahduttaa sitä jo syksyllä ja onnistuinkin, mutta sitten kun mies otti asian puheeksi se palasi entistä voimakkaampana. Ja mähän uskon kyllä intuitioon. Se veti meidät tänne aikoinaan.

Suunniteltiin talon rakentamista mutta kun kumpikin teimme vuorotyötä, oli pieniä lapsia ja elämä oli tosi raskasta. Olin ottanut selvää tonteista, ja erään riidan jälkeen lähdin sateessa lasten kanssa ajamaan ja katsomaan erästä tonttia. Siinä me oltiin pyörätiellä parkissa, vettä satoi ettei autosta edes viitsinyt ulos nousta ja mä tiesin, että siinä se on. Näin sieluni silmin meidän talon siinä. Ja se näky toteutui. Samoin mulla oli "päässä" kaikki tapettien värit ym. muut sellaiset, ja ostin keittiöön valmiiksi verhotkin ennenkuin talo oli edes pystyssä.

Nyt mun "sieluni silmissä" on ihan yhtä vahva näky mitä tästä eteenpäin ja tulevaisuudessa. Se vaatii paljon muutoksia, pelottaviakin, mutta mä olen aivan/melko/ihan (en oikein tiedä mitä kirjoittaisin, tunteet vielä vaihtelee) varma, että näin tämän kuuluu mennä.

Mutta sitä ennen on vielä pitkä tie että tuon käden saisi johonkin mallilleen ja muutkin kaikki tärkeät asiat kohdilleen. Mutta ehkä jokin kaunis päivä...















tiistai 24. toukokuuta 2016

Kaikenlaista kuulumista

Miehen kanssa meidän siivousprojektit ovat jatkuneet. Ollaan siivottu ulkovarastoa ja parvekkeella olevia "kolmioita". Aika paljon kaikenlaista turhaa on löytynyt. Puutarhakalusteita, sinkkitavaraa, moponosia, uusia teriä vaativa oksasilppuri (joka on sitten jäänyt käyttämättä), rakennusajalta ylimääräisenä jäänyttä tavaraa pieniä eriä, moottoriöljypulloja joissa kaikissa tippa jäljellä, jne... Näitä kaikkia oon sitten ahkerasti joko myynyt tai antanut ihan ilmaiseksi Facebookissa ja menekkikin on ollut suhteellisen hyvää. Hyvä niin, ja edelleen todella vapauttavaa päästä turhasta tavarasta eroon.

Aikaa ja vaivaa tämä kyllä vaatii. Käytännössä on mennyt niin että mies "penkoo" ja nostelee ulos näytille, mä valokuvaan, kyselen mieheltä lisätietoja (tyyliin "onkstää nyt aluskatetta vai kattohuopaa" :) ja laitan nettiin myyntiin/antoon ja neuvottelen kaikki hakuajat ja sen sellaiset. Mutta kerran kun tämän nyt tekee niin sitten on kaikki "nurkat" siistinä taas pitkän aikaa.



Muina puhteina ollaan uusintasähköistetty joko osittain tai kokonaan pari kirpparilta ostettua lamppua. Yllättävän helppoa tuo oli koko johdonkin vaihtaminen.

Jotain harkittuja tavaroita oon myös kirpparilta ostanut tyyliin pitsiliina ja signeerattu Pertti Santalahden Kivi-Set lautanen: Löytö, 5e, mutta mies lasialan entisenä ammattilaisena löysi heti pienen pintasärön, mitä en itse huomannut vaikka kuinka muka syynäsin. Vähän itsekin kyllä epäilin että onko priima, kun aika hyvin oon oppinut pöytiä "lukemaan" ja tämä pöytä oli sellainen että myyjä kyllä tiesi mitä myy.  Mutta pieni on särö ja omaan käyttöön tuli joten ei nyt haittaa :)

Yksi kirpparilta ostettu ja toinen miehen siskolta saatu kattolamppu odottavat että "joku" saisi ne kattoon asti ;)




Muuten käden kanssa fysioterapia etenee suunnitellusti ja nyt tuli mukaan voimaa lisäävät harjoitukset. Ja voi h****vetti kun tuosta kädestä onkin voimat hävinneet! Pahin liike on pystypunnerrus, mikä pitäisi nyt aluksi tehdä puolen kilon painolla (piti säveltää, mulla on nyt 500g hernepussit millä "punnerran" :). Musta tuntuu että mä en saa edes pelkkää kättä tuonne suoraksi ylös, saatikka sitä hernepussia. Makuulla käsi kyllä nousee omin voimin alhaalta ylös ja taakse saakka just sen 180 astetta (kiristää kyllä mutta menee just ja just), joten voimista tässä kai on kysymys ainakin suurimmaksi osaksi. Lisäksi on erilaisia kuminauhajumppaliikkeitä, mutta nämä ei tunnu läheskään yhtä pahoilta ja haastavilta kuin tuo pystypunnerrus. Siinäpä sitä haastetta taas riittää mutta pakko vaan ajatella että kun mä näitä tunnollisesti teen niin sitä voimaa tulee lisää!


Muuten ajattelin tässä lisätä pyöräilyä tulevina viikkoina kun siitä käsi ei ainakaan normipyörällä ajaessa tunnu sen kummemmin väsyvän/rasittuvan. Sain myös luvan ajaa maantiepyörällä, jos käsi ei tunnu siitä rasittuvan, enkä kaadu. Varovaisesti meinaan kokeilla enkä todellakaan meinaa kaatua. Siinä on tällä hetkellä tavalliset polkimetkin, niin ei sitäkään tarvi pelätä että tunaroisin jotain lukkopolkimien kanssa. Toivottavasti nyt käsi tuon maantiepyörän kestäisi, on se kuitenkin aivan oma fiilis kun sillä pääsis viilettämään (vaikkakin rauhallisemmin, toim. huom!) :D




Koiratkin ovat päässeet metsälenkeille hämyisissä lämpimissä kevätilloissa :)



Semmoisia tänne kuuluu. Yksi juttu vielä. Poika valmistuu nyt keväällä kaksoistutkinto-ylioppilaaksi (eilen varmistui ihan varmasti), joten tässä on nyt juhlien valmisteluakin edessä. Onneksi jotain oon miettinyt ennakkoonkin. Juhlat pidetään pojan luona, joko ulkona merenrannalla tai huonon sään sattuessa varmaan sisällekin mahtuu (muihin juhliin perustuen en usko että aivan järjettömän runsasta vierasmäärää tulee). Kakun tilasin jo joku aika sitten, lakkikin on tilattu ja tullut (toisin kuin tytöllä, äiti joutui tämän tilaamaan :-), ja juhlavaatteitakin on suurin osa katsottuna ja hankittuna. Pitkälti kertakäyttöastioilla mennään, äitini lupasi leipoa suolaisen tarjottavan, ja kai sitä jotain fiinimpiä valmiskeksejä voi ostaa, ettei tarvi itse tehdä, käden takia ja muutenkin. Tällä kertaa meinaan järjestää helpot juhlat! :)



tiistai 17. toukokuuta 2016

Keho on juuri vahva kuin sen heikoin lenkki

Tässä olkapäätä kuntouttaessani mulla on ollut aikaa mietiskellä viimeisien vuosien liikuntatottumuksiani, ajatusmaailmaani, tavoitteitani, elämääni, enemmänkin. Miten juuri tähän pisteeseen on tultu, mitä ajattelen nyt ja mitä siitä voi oppia.



Kun aloin liikkumaan enemmän vuonna 2011 ja siitä eteenpäin, huomasin nopeasti kuinka varsinkin juoksu vei mennessään. Osasin välttää monet aloittelijan sudenkuopat (mm. penikoista en kärsinyt koskaan), mutta silti ajatuksissa ahdisti usein että mitä jos en pääsisikään juoksulenkille. Mitä jos jotain vaivaa tulisi? Pää ei yksinkertaisesti kestäisi, ja mitä mä sitten tekisin?? Juoksu tuntui tuolloin lähes tärkeimmältä asialta elämässäni.

Näiden ahdistusten aikoihin mulle sitten tulikin tähän asti pahin iskiasjakso josta olin viikon sairaslomallakin. Sinniteltyäni ensin yhden viikon töissä (ja hankkimassa yläselän noidannuolen nostamalla iskiaksen vuoksi "tahallani" väärin). Joinakin aamuina en rehellisesti sanottuna päässyt sängystä ylös, vaan jouduin valuttamaan itseni mahan kautta polvilleni ja siitä sitten hitaasti ylös. Ja tulehduskipulääkettä napaan (joka ehti just vaikuttaa 10 minuutin automatkalla) ja siitä sitten nilkuttaen ja enemmän tai vähemmän toista jalkaa raahaten töihin. 

Ja miksi mä sitten sinnittelin töissä sen viikon vaikka kunto oli tuollainen? No siksi, kun toivoin sen menevän itsellään ohi. Ja ennenkaikkea siksi, että kun olisin näennäisesti ja "virallisesti" terve (en sairaslomalla), voisin elää muutenkin normaalia elämää. Eli harrastaa juoksua.

Mulla oli ollut lievempää iskiasta jo aikaisemmin ja olin huomannut että vaikka kävelyaskel ottaa kipeää juoksuaskel sitä ei jostain syystä tehnyt. Tai alussa tuntui hieman mutta tunne hävisi lähes samantien. Niinpä sitten "viisaana" päätin että vaikka iskias pahempana nyt onkin, niin viikottaiselle juoksulenkille on päästävä.

Itse lenkistä ei (onneksi) niin tarkkoja muistikuvia ole, mutta sen muistan että kylmä oli (oli talvi) ja mitenkään miellyttävältä ei juoksu tuntunut. Lenkin jälkeiset muistikuvat sen sijaan eivät unohdu varmaan koskaan. Koko lantionseutua särki niin kovaa, että en sitten sohvalta päässyt mihinkään koko iltana. Siinä sitä oli istuttava koko ilta miettien (ja pelätenkin) että mitä sitä on tullut tehtyä.

Oliko tässä nyt järkeä? En viitsi edes vastata.



Toinen keissi: Pari vuotta sitten jäin koukkuun työmatkapyöräilyyn. Mulle oli kunnia-asia kulkea pyörällä töissä läpi vuoden. Joka päivä, tai vähintäänkin lähes jokainen päivä (jolloin jokainen pyöräilemätön päivä harmitti). Läpi tuulten ja tuiskujen. Säällä ei ollut mitään merkitystä, päinvastoin, vähän haastavammat kelit vaan karaisivat luonnetta.

Ei tässä mitään. Hienoahan se oli että tuollaiseen pystyy, ja sitä luonteenlujuutta ja kärsivällisyyttä varmasti tuli lisää. Ongelma tuli siinä kohdassa kun pyöräilyyn oli niin tottunut etten pitänyt sitä liikuntana enää ollenkaan. Sehän on vaan työmatka. Vaan arkiliikuntaa. Vaikka kuinka yritin hokea itselleni että onhan tämä kunnon liikuntaa ja hikistäkin vielä, niin aina "se toinen puoli" kuiskutti että eihän tämä enää mitään ole.

Lisäksi piti sitten tehdä sitä "oikeaakin" liikuntaa, oikeita treenejä. Eli 1-2 juoksulenkkiä ja 1-2 punttitreeniä viikossa. Ja mielellään vielä lihashuoltoa kerta viikkoon. Ihanneviikkoni oli tuolloin:

Ma-to pyörällä töihin (17,5km/päivä).
Pe autolla töihin ja juosten (7,5-8,7km) kotiin. (Ja tämä suunnitellusti työviikon loppuun, että tulisi kestävyyttä ja jaksaisi "väsyneilläkin jaloilla" juosta sitten tositilanteessa.)
Puntit johonkin keskelle viikkoa, vaikka ti ja to (tai vähintäänkin 1 puntti ti tai ke), että ehtii palautua viikonloppua varten,
jolloin la tai su sitten viikon pitkis, mielellään 16km tai enemmänkin.
Lihashuolto sitten vaan johonkin (jäi useimmiten tekemättä).

Tätä ihanneviikkoa en vaan koskaan päässyt toteuttamaan loppuun saakka. Perjantaihin saakka kaikki meni hyvin (ja useimmiten yhdellä puntilla), mutta kokonaisvaltaiset lantion kivut juuri viikonlopulle pitivät huolen että viikonlopun pitkis jäi joka kerta väliin. Liika oli liikaa.



Jotenkin jo viime kesänä olin väsynyt tähän kaikkeen. Silloin vielä ajattelin että juoksen monivuotisen tavoitteeni, maratonin pois alta ja sitten keskityn enemmän muuhun kuin tähän suoristuskeskeiseen liikuntaan. Ja tää kuulostaa uskomattomalta että mä kirjoitan noin, minä jos joku olen hokenut mantraa että liikunnan täytyy olla kivaa, muuten sitä ei jaksa. Tai minä en ainakaan jaksaisi. Silti mulle kävi näin. Kuka olisi uskonut.



Tämä kaikki ei liity mitenkään suoranaisesti tähän nykyiseen olkapääsairasteluun, mutta... Viime päivinä oon oivaltanut että mulle oli tultava tämä vamma että osaisin joskus pysähtyä. (En nyt lähde avaamaan enempää mutta oon tehnyt myös viimeiset 18 vuotta työtä lomia lukuunottamatta tauotta. Vuosia jopa ilman kesälomia ajanjaksona jolloin vaihdoin useasti työpaikkaa.) Tämä vamma, vitsaus, vaiva, tuli että saisin pysähtyä välillä. Ja tällä hetkellä oon sitä mieltä että se on siunaus, opetus mulle. En tiedä vielä miten, mutta oon vakuuttunut että tämä on mulle jollain tavalla hyväksi. Oon siitä ihan varma.

Ja ei nyt voi sanoa traagista mutta vähän jotain sen suuntaista on mun mielestä se, että tajusin sen vasta nyt kun olen ollut sairaslomalla 4,5kk. 

1. kuukausi meni ihan levätessä oikeastaan "kaikesta".
2. kuukautena aloin jo vähän näkemään mitä ympärilläni tapahtui ja kiinnostumaankin asioista. Aloin kaipaamaan jo takaisin töihin ja vähän masennuinkin kun en sinne pystynyt menemään. Syyllisyys "tekemättömyydestäkin" painoi.
3. kuukautena olin jo tosi tuskastunut tilanteeseen. Halusin leikkaukseen ja "ratkaista tämän mitä pikimmiten pois päiväjärjestyksestä".
4. kuukautena oli sitten leikkaus, ja sen jälkeen olin odotetusti "aallonpohjassa".
Nyt, 5. kuukautena oon oivaltanut että mulla ei ole kiire mihinkään. Oon nyt vasta oivaltanut että mulla on aivan mahtava tukiverkosto fysioterapeutista, ortopedista ja työterveyslääkäristä omaan perheeseen saakka. On koko ajan ollut. Oon vaan ollut liian väsynyt tai liian kärsimätön tajutakseni sitä. Nyt ymmärrän, ja arvostan sitä joka ikinen päivä. Ja teen itse joka päivä parhaani, että tämä käsi kuntoutuu niin hyvin kuin mahdollista. Mutta silti en stressaa sitä. En enää. Olen oppinut viime päivinä paljon.   



Elämä kantaa. Aina.
Kaikilla meillä on vain yksi elämä ja yksi keho. Anna niiden olla tasapainossa (kaikin mahdollisin tavoin), niin ne kyllä huolehtivat itsestään.
Älä luovuta äläkä anna katkeruudelle tai kyynisyydelle valtaa. Lähelläsi on ihmisiä jotka välittävät sinusta ja kannustavat sinua, kun vain annat heille mahdollisuuden ja kuuntelet mitä heillä on sanottavana.
Älä kiirehdi. Asiat kyllä tapahtuvat silloin kun niiden on tarkoitus tapahtua.

tiistai 10. toukokuuta 2016

Olkapääkuulumisia taas välillä

Olin eilen toisella fyssarikäynnillä ja olkapää edelleen kuntoutuu niinkuin pitääkin. Itseäni vähän viime viikolla epäilytti, kun kantositeen poiston ja uusien jumppaliikkeiden myötä jotain lihasta (hauis?) vihloi aika paljonkin välillä. Oli sellaista että kun lihas vähänkin jännittyi niin heti vihlaisi. Oli pakko sitten soittaa fysioterapeutille kun epäilin aluksi että olisi tietystä jumppaliikkeestä, että mitä teen, ja muutenkin huomaan itsessäni välillä sellaisia puolihysteerisiä ajatuksia että mitä jos tämä ei nyt paranekaan niinkuin pitäisi. No, puhelu oli hyvin rauhoittava (samoin kuin eilinen käynti) ja kun liikkeen jätin pariksi päiväksi väliin (ja söin muutaman Buranan lähinnä omaksi mielenrauhaksi) niin vihlontakin oikeastaan katosi. Välillä kyllä palailee jos esim. koko päivän olen ollut liikenteessä, niin luulen että johtuu myöskin rasituksen lisäämisestä ja kantositeen poistosta eli muistakin kuin siitä yhdestä liikkeestä.

Jumppaliikkeinä on eiliseen asti ollut lapojen jännittämistä, nyrkissä olevan käden, kyynärpään ja sekä käden kummankin sivun painamista seinään (eli jonkinlaista "voimaharjoittelua", paitsi että käsi ei liiku mihinkään kun seinä on aina vastassa), makuulla käden viemistä avustettuna ylöspäin ja taakse niin kauas kuin menee ja rentoutuksena käden roikottelua. Samoilla jatketaan, ja lisäksi nyt tuli käden vieminen kepillä ja toisella kädellä avustettuna sivulle (90 asteen kulmaan). Fyssari myös väänteli mun kättä noita samoja venytysliikkeitä, ja hyvin se liikkuu. Tai niin hyvin kuin nyt pitääkin.

Nyt kun nuo sivullenostot tuli ohjelmaan, oon heti uskaltanut vähän enemmän kädellä kaikkea tehdäkin. Kävin jopa pyöräilemässä ekaa kertaa tänään, mikä sujui ihan hyvin, paitsi painoa en uskaltanut kädelle laittaa juuri yhtään ja käsi kyllä väsyikin helposti. Ja olkapää tuntui kireältä. Kirjoitus näppäimistöllä on sujunut jo jonkin aikaa. Vihanneksia olen pilkkonut, tosin vasemmalla kyllä nostelen niitä ylös ettei tarvi veitsellä niin lujaa painaa. Puhelinta rämplään jo ihan huomaamatta oikealla kädellä. Vielä 1-2 viikkoa liikerajoituksia (ulkokierto, nostaminen ja kantaminen), ja sit saan taas astetta huolettomammin olla tuon handun kanssa.

Nukkuminenkin on mennyt parempaan suuntaan. Vielä viime viikolla jouduin muutaman kerran turvautumaan kipulääkkeisiin, kun kättä vaan kivisti aamuyöllä sen verran lujaa että uudelleennukahtaminen oli mahdotonta. Nyt, ainakin toistaiseksi, nuo aamuyön heräämiset ovat jääneet ja jotkut yöt olen nukkunut tilanteeseen nähden tosi hyvin. Kyljellä nukkuminen onnistuu käsi tyynyllä tuettuna kuin myös vatsalla nukkuminen, jos käsi on vartalotyynyllä tuettuna suoraan alaspäin.

Nyt kun mietin niin onhan tässä paljon eteenpäin menty. Ja hei, mä olen monen kuukauden tauon jälkeen alannut kuuntelemaan musiikkia, se on hyvä merkki jos mikä! :)



maanantai 9. toukokuuta 2016

Pässilän luontopolulla x 2

Tästähän on tulossa jo perinne, eli siitä että käydään vappuna Kurjen Kierroksella patikoimassa.


Vappuaattona lähdettiin heti aamutoimien jälkeen ajelemaan "maakuntaan" eli Laihialle ja Ilmajoelle päin. Tarkoituksena oli lähteä Pässilän majalta ja kiertää Kurjen Kierroksen eteläosan reitit, n. 16 km saman päivän aikana. Mulla oli tuolloin vielä kantoside, joten sotasuunnitelmana oli että mies kantaa repun ja myöskin taluttaa koirat, ja mä yritän parhaani mukaan rämpiä perässä. Muina sotasuunnitelmina oli testata viime kesänä ostettuja Erätukun vaellusasuja, testata miten rapakunnossa sitä onkaan pitkän saikun jäljiltä, ja ihan vaan kokkailla ja syödä luonnon keskellä pitkästä aikaa.


Alkuhäslinkien jälkeen (mm. Pentti ulvoi kun joutui hetken odottamaan tolppaan sidottuna) päästiin lähtemään. Paitsi vastassa oli hakkuualue johon "eksyttiin" sitten heti. Tai epäiltiin että meneekö se polku siitä läpi kun ei merkkejä tietenkään näkynyt missään (meni se). Palattiin siis takaisin ajatuksena lähteä kiertämään reitti toiseen suuntaan.


Tämä sujuikin jonkin matkaa, kunnes reitistä erkani merkitsemätön polku joka näytti menevän siihen suuntaan jonne ensin aiottiin. Sinne siis. Polku kulki kallion päällä kahden merkityn polun välissä jotka yhtyisivät, eksymisen mahdollisuutta ei ollut. Löydettiin kallioiden keskeltä paikallisten metsätysmaja tms. jonka kuistia hieman lainattiin ja pidettiin yhdistetty munkki & simatauko. Tauon jälkeen saavuttiinkin pian polkujen yhtymäkohtaan ja lähdettiin kulkemaan alkuperäisen suunnitelman mukaan. Tässä vaiheessa oltiin oltu matkassa ainakin tunti ellei enemmänkin ja gepsi näytti että oltiin päästy 600m eteenpäin lähtöpisteeltä. Mitähän tästä vielä tuleekaan?



Häsläysharmitukset unohtuivat nopeasti kun päästiin metsään kunnon reitille ja ensimmäisen puron varteen. Vesi solisi todella kovaa, ihan niinkuin olisi suurempikin tunturipuro ollut! Reitti siis kiersi tässä kohti korkeampaa kalliota ja sulamisvedet olivat varmaan huipussaan tuolloin. Wautsi, että täällä tappavan tasaisella Pohojammaalla voi olla tällaistakin! :)



Seuraava puro.



Ja niin vaan yli päästiin. Huomasinkin äkkiä, että varsinkin Muru oli hyvin huolestunut heti jos mua ei näkynyt. Mies kun hyppäsi lähes joka puron yli ihan polun kohdalta, mutta mun oli pakko etsiä kapein kohta mistä pääsee astumaan, kun en halunnut turhia tärähtelyjä tälle kädelle.



Purot sen kun jatkuivat, ja kantavaa jäätäkin vielä löytyi.



Tämän uskalsi ihan jäätä pitkin ylittää, kunhan varoi liukastumasta.



Miehen ylitys, onpas onnistunut kuva :b



Näitä puroja siis riitti, ja yksi oli niin leveä ja voimakasvirtainen, että jouduin tosi kaukaa etsimään paikan mistä pääsen turvallisesti ja ihan varmasti astumalla yli. Solina oli todella voimakasta, kauempaa kuulosti niinkuin olisi suurempikin koski tulossa! Satuttiin taas hyvään aikaan liikkeelle, en olisi ikinä uskonut että täällä voi tällaista olla!





Pikkuhiljaa noustiin ylöspäin.



Oltiin kuljettu ehkä 5-6 kilsaa ja aikaa oli kulunut jo useampi tunti. Purot hidastivat matkantekoa ja muutenkin maasto oli aika vaativaa ja märkää, ja lisäksi jouduin vielä ottamaan kaiken varmimman päälle tuon käden vuoksi. Tultiin risteyskohtaan. Ehdittäiskö me tosiaan kulkea 16 km tätä vauhtia, kun tulevasta maastostakaan ei tiennyt oikein mitään (olisiko yhtä vaativaa). Päätettiin mennä lyhempi reitti, jolloin kokonaiskilsoiksi tulisi n. 10,6.




Risteyksen jälkeen tulikin mielenkiintoinen paikka. Äijänpelto, iso kiviaukea. Aukean laidasta löytyi myös karttaan merkitty taukopaikka joka osoittautui vaatimattomasti kuusien keskellä varjossa nököttäville pöydälle ja penkeille.



Kesän ensimmäiset retkikokkaukset, nuudelikeittoa meetwurstipaloilla höystettynä. Paikalla olivat myös kesän ensimmäiset hyttyset, tosin aika vaatimattomalla kokoonpanolla vielä.



Äijänpellon jälkeen tulikin vähän suurempi pelto.



Ämmänpelto. Törmättiin tämmöisiin samanlaisiin peltoihin viime kesän kanoottireissulla Jöusanilla (mistä on edelleen postaus tekemättä), ja jotenkin nää on kyllä niin aavemaisia paikkoja että en kyllä ihan näiden lähelle leiriytyisi. Voin vaan kuvitella kunka eri metsän maahiset ja saaristossa merenhenget tulevat näille öisin pitämään pitojaan ja rituaalejaan ;-)




Peltojen jälkeen reitti tulikin sitten metsäautotielle, ja vaikka olikin tylsää, niin silti olin tyytyväinen että onneksi matka edes välillä taittuu.



Tieltä poikettiin taas metsään ja vuorossa oli seuraava taukopaikka, "laavukylä".



Joka olikin sitten hieno!



Laavulla keitettiin kesän ensimmäiset retkikeitinkahvit, ja munkkipussi tyhjeni lisää.



Nyt sitä taas jaksaa! Tuntui vähän tyhmältä pitää gepsiä mukana roikkumassa, ihmisiä ja teitä kuitenkin oli lähellä koko ajan ja lisäksi olin aika lahjakkaasti unohtanut kuinka sitä edes käytetään. Taukopaikat kyllä osasin merkata muistiin mutta jälkeä se ei koko reissulla tehnyt. Idioottimaisen onnellisena hymyilevä syyllinen näkyy kuvassa :-)



Laavukylä oli niin hieno, että tänne voisi vaikka tulla yöksi joskus.




Loppumatkaa laavuilta Pässilän majalle vielä riitti, mutta oli ihan huomattavasti helppokulkuisempaa kuin alkumatka. Tässä oli sellainen kiva "tienäkymä" mistä ajattelin ottaa kivan kuvan, niin eiköhän Pentti nilkuttanut juuri paikalle toista tassua ontuen. "Mikä sillä Pentillä nyt taas!?!" Onneksi ei mitään vakavempaa, osoittautui pelkäksi nirhaumaksi ylempänä tassussa, ja pian Pentti jo unohtikin että mitään vaivaa on koskaan ollutkaan.




Loppumatka sujuikin hyvin ja pian oltiin takaisin Pässilän majalla, jossa Pentti kävi tutkimassa pihassa olevan ison uima-altaan. Onkohan tämä käytössä vielä, nyt nimittäin näytti sellaiselta että itsellä ei mitään hinkua tänne uimaan (välttämättä kesälläkään) olisi.



 Se oli sellainen patikointi. 12 maissa lähdettiin ja 7 maissa oltiin illalla takaisin. Aikaa kului reilusti 10,6 kilsaan. Parasta antia olivat ehdottomasti kevättulvivat purot. Laavukylä ja ulkona syöminen ja kokkaileminen hyvinä kakkosina! Niin ja takaisin tultiin alun avohakkuiden kautta, ja kyllä se polku vaan olisi siellä hakkuualueen toisella puolella jatkunut. No ensi kerralla tietää! :)






Jäi vähän kaivelemaan kun Kalajaisjärvi jäi kokonaan näkemättä, mutta olihan tulossa helatorstai. Sen päivän tekemisiä ei tarvinnutkaan sitten enempää miettiä. Sotasuunnitelmat: koirat taas mukaan, mies vie koirat ja kantaa repun, mä pitäisin kantosidettä ainakin osan matkaa (ei olisi enää pakko mutta en luottanut että en tekisi vaistomaisia vääriä liikkeitä), lähdetään karttaan merkatulta lähtöpaikalta (jonka luulin olevan Kalajaisjärven leirikeskus). Reittinä Kalajaisjärven kiertäminen, sitten laavukylä ja Ä-pellot, ja sitten se toinen osuus mikä jäi viimeksi näkemättä eli Pukkilanvuori ja sen taukopaikka.


Lähtöhäslinkejä oli sen verran, että lähtöpaikkahan ei ollutkaan Ilmajoen seurakunnan leirikeskuksesta, vaan hieman kauempaa uimarannan (ja jonkin toisen leirikeskuksen) luota. No, löytyi se lopulta ja päästiin alkuun. Jossain tässä vaiheessa päätin että en jaksa ottaa kuvia tällä reissulla kun se on oikeasti aika rasittavaa tehdä kaikki vasemmalla kädellä, joten kuvia ei siis juurikaan ole.


Kalajaisjärvi näytti kuitenkin ihan kivalta pikkujärveltä jonka rannalla oli runsaasti mökkejä. Luontopolku kulki vähän kauempaa mökkien takana. Ainut miinus oli, että tie menee heti järven toisella puolella joten liikenteen melu kyllä rikkoi muuten täydellisen idyllin. Samoin kun järvi loppui polku kulki tosi lähellä tietä pitkän aikaa, mikä on hyvä muistaa jos koiria aikoo pitää vapaana.


Pian päästiin onneksi metsään, ja seuraavana tulikin jo tutuksi tullut laavukylä vastaan. Eväänä meillä oli oikein kunnon hernekeittoa suoraan purkista meetwurstileivillä höystettynä :D Hyvää vaan oli, ja kyllä tällaisella retkellä missä ei tarvi repun painoa miettiä säilykkeet ovat ihan varteenotettava vaihtoehto helppoutensa takia.


Jatkettiin matkaa, ylitettiin Ämmän- ja Äijänpellot ja sitten risteyksestä sinne missä ei oltu vielä oltu. Luettiin laavun vieraskirjasta että Pässilänvuoren taukopaikalla olisi lintuturni, joten odotukset olivat korkeat. Sieltä varmasti näkisi kauas!


Metsässä oli pitkiä pätkiä pitkospuita ja hyvin märkää. Täältä se kaikki vesi virtasi sinne alas puroihin. Sitten metsä loppui ja taas saatiin kulkea metsäautotietä pitkin. Tai mönkkäripolkua. Tie nousi koko ajan ylöspäin, ja lopulta kuljettiin taas jäkäläistä ja kallioista (vaativampaa) polkua. Tässä kohtaa, lähes Pässilänvuoren laella nähtiin hirvi. Ollaanhan me hirviä ennenkin nähty mutta ei koskaan aidosti luonnon keskellä. Ei se montaa sekuntia siinä ehtinyt olla, mutta komea näky oli. Ja iso. Onneksi koirat eivät huomanneet kuin vasta sitten kun mentiin kohdilta ja haistoivat.


Pässilänvuoren taukopaikka olikin sitten pettymys. Metsää ympärillä, kivipellon laidassa, ja romahtanut lintutorni siinä kivipellolla. Ajattelinkin vähän että jaa siellä on oikein lintutornikin vaikka karttaan ei sellaista ole merkitty niin siinähän se selitys oli. Siellä on joskus ollut lintutorni. Niih. Juotiin kuitenkin kahvit siinä romahtaneen lintutornin laitamilla ja sitten sitä jaksoikin hyvin autolle asti.


Vasta tullessa löydettiin tarkka lähtöpaikka (mikä on ennen uimarantaa), me kun oltiin ajettu tietä pidemmälle ja jätetty auto sinne toisen kurssikeskuksen pihalle.




Hengailtiin hetki uimarannalla mikä näytti ihan asialliselta mestalta :)




Paitsi siellä oli erittäin paljon näitä. Sammakot ei mua kuitenkaan haittaa, ihan hellusiahan ne ovat :)



Tämän reissun pituudeksi tuli n. 10 km ja aikaa meni muutama tunti vähemmän. Noin yhden maissa lähdettiin ja kuudelta oltiin jo takaisin autolla. Nyt vielä pitää päästä Kurjen Kierroksen alku(eli pohjois)päähän, sitten me ollaan "suoritettu" koko reitti läpi! :)



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...