torstai 5. huhtikuuta 2018

Uusi blogi

Reilu kuusi vuotta sitten, tarkalleen ottaen keskiviikkona 4.4.2012 kirjoitin tämän blogin ensimmäisen postauksen. Tuolloin oli vielä epäselvää mistä aiheista blogi tulisi muodostumaan, niinpä sallin itselleni kaiken mahdollisen. Siitä tämän blogin nimenkin keksin.

Ja kaikkea mahdollista täällä on kyllä ollutkin. Perhejuhlista vaeltamiseen, korvien venyttämisestä olkapääoireiluun. Väliin vähän juoksua, pyöräretkiä ja laihdutusjuttuja.

Ja viimeisenä elämänmenon pohdiskelu yleensä ja mökin osto.

Olen muuttunut ihmisenä melko paljon blogin alkuajoista, tai no sanotaan nyt suoraan että ihan *****n paljon, ja jo jonkin aikaa on tuntunut jotenkin tyhmältä tätä blogia kirjoittaa. Kun se oma ajattelu- ja arvomaailma on niin paljon muuttunut, ja elämäntilannekin. Ei ole (ollut enää hetkeen) lapsia mistä pitäisi huolehtia. Ei tarvitse suorittaa enää koko päivää aamusta iltaan. Kunhan teen työni se riittää. Muutenkin tuntuu että paluu entiseen ajattelutapaan ei millään tavoin ole enää mahdollinen.

Uudessa blogissa keskityn myös suppeampaan aihepiiriin. Elämäntapojen yksinkertaistamiseen, mökin remontomiseen vakituisesti asuttavaksi, sekä kaikkeen mitä me sieltä mökistä käsin harrastetaan. Eli luontoa ja retkeilyjä mahdollisimman monimuotoisesti.

Joten sen pidemmittä puheitta, uuden blogin osoite on

moonmokki.blogspot.fi





keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

Pienellä hiihtovaelluksella, elämäni ensimmäistä kertaa

Prologi:

Joku aika sitten törmäsin Fbookin uutisvirrassa mielenkiintoiseen tapahtumaan. Vaasan Ympäristöseura järjestäisi yön yli kestävän hiihtovaelluksen Vaasan Pilvilammella. Tyttö oli bongannut saman mainoksen. Päätimme lähes samantien että ilmoittaudutaan mukaan.

Sopii aloittelijalle, puolijoukkueteltta, omakustannushintaan... monta mukavaa sanaa joilla kynnys osallistua oli tehty sopivan matalaksi.

Vaelluksesta oli pari suunnittelukokousta, ja järjestäjät osoittautuivat tosi rennoiksi ja mukaviksi tyypeiksi. Retken aikataulu ja ohjelmakaan ei ollut turhan tiukka. Kaikille ideoille oltiin avoimia, mm. pilkkimistä, pokerinpeluuta, tähtitaivaan katselua suunniteltiin. Jos joku haluaisi mennä illalla vielä hiihtämään, sekin onnistuisi. Muuten sitten käytiin läpi jokaisen retkeilykokemuksia ja yleensä mitä varusteita ja ruokia pitää / kannattaa ottaa mukaan.



Lauantai 10. maaliskuuta. Oltiin tytön kanssa pakattu edellispäivänä (miehen seuratessa hieman kateellisena vieressä), ja tytöllehän löytyi kätevästi kaikki varusteetkin kun lainasi miehen omia. Ja koska talviretkeilyä ei juurikaan ole harrastettu, ei ne varusteetkaan nyt niin viimeisen päälle olleet. Itse lähdin ihan hiihtoasulla (hiihtohousut ja urheilutakki, alla paksumpi urheilupaita), "taukotakkina" oli villapaita ja leirivaatteina perus vanhanaikainen sadeasu, kun vesi- / räntä- / lumisadetta oli luvattu koko viikonlopuksi. Ja kun sinne sadeasun alle puki merinokerraston, villapaidan (ja tarvittaessa vielä hiihtohousua tai -takkia), niin hyvin sitä vaan pärjäsi eikä kylmä tullut juuri ollenkaan (paitsi sormiin, tästä myöhemmin lisää)...


Tavattiin läheisen teollisuusalueen parkkipaikalla ja lähdettiin siitä hiljalleen kohti leiripaikkaa, joka sijaitsi 2 km päässä. Meitä oli yhteensä yhdeksän, kolme miestä (vetäjiä kaikki) ja me loput naisia. Kaikilla miehillä oli ahkiot tai pulkkaviritys, joilla tuotiin teltta, kamina, pressu ja polttopuut. Heti alussa oli yhtä sun toista vaikeutta. Minä itse olin kotona voidellut meidän suksiin sekä pitoa että luistoa (koska nollakeli, ja vesisateen sattuessa suksien luisto loppuisi kuin seinään), ja heti parkkipaikalla huomasin että nytpä on sitten liukasta. Sukset eivät pitäneet yhtään, ja vaikeuksia oli välillä pysyä jopa pystyssä, kun ihan pikkuliikkeestäkin sukset lähtivät "alta pois". Pikapitoa siis kehiin. Seuraavana ongelmana olikin se, että hetkenkin seisomisesta lumet tarttuivat reilusti suksien pohjiin. Myös rinkka toi oman haasteensa, kun eipä ole ennen rinkan kanssa tullut hiihdettyä.

Mutta oli ahkioiden vetäjilläkin omat haasteensa, pysyykö ahkiot paremmin pystyssä ladulla vaiko umpihangella hiihdettäessä... Hitaasti edettiin kuitenkin leiripaikalle asti.

Jemmattiin varusteet syrjempään pressun alle, odotettiin hetkisen aikaa erästä myöhemmin saapuvaa "retkikunnan" jäsentä ja sitten lähdettiin perus hiihtolenkille. Taivaalta satoi oikeastaan koko ajan jotakin. Tihkua, räntää... Hiihtäminen, edes rinkan kanssa ei sinänsä tuntunut raskaalta, vaan raskasta hiihdosta teki keli. Lipsui, ja pahasti. Sellainen 6-7 km lenkki tehtiin, ja seuraavaksi ohjelmassa oli päivällisen teko läheisellä laavulla.


Minä ja tyttö ei oltu otettu paljoakaan vettä mukaan (0,5 l per lärvi) kun ajateltiin (tai no minä ajattelin) että koska nyt talviretkeilyä kokeillaan niin kokeillaan sitten kunnolla, eli sulatetaan kaikki käyttövesi lumesta. Ja sehän olikin sitten melkoisen hidasta puuhaa ainakin kaasukeittimellä. Tuntui että vaikka sitä lunta kuinka lappasi kattilaan ei veden määrä juurikaan lisääntynyt, lumi vain liukeni veteen ja "haihtui" johonkin. Pussimuusistakin meinasi tulla kunnon tököttiä, onneksi eräs järjestäjistä sitten lahjoitti kallisarvoista lämmintä vettä ja pelasti näin ateriamme.

Lähes jokainen (ainakin meistä naisista) kaatui ainakin kerran, ja mun vuoro oli sitten kun lähdettiin laavulta takaisin leiripaikalle. Olin rinkan kanssa kun kaaduin puusillan jälkeen pieneen ylämäkeen. Ja ylöshän siinä mäessä ei olisi päässyt millään, niin konttasin mäen ylös ja vasta sitten edes yritin päästä tolpilleni. Edelleen koko ajan satoi jotakin.


Päästiin takaisin leiripaikalle. Pikku hiljaa alkoi hämärtää, ja taisi olla lähes pimeääkin jo kun pystytimme teltan. Kannoimme halkoja teltannaruihin kiinni ja potkimme ja tuputimme lunta sitten päälle. Sitten kukin teki mitä teki. Jotkut lähtivät vielä hiihtämään, me tytön kanssa jäimme muutaman muun retkeilijän kanssa leiriin. Vaihdoin taukovaatteet ja istuttiin vaan nuotiolla ja juteltiin.

Olo oli fyysisesti todella väsynyt. Työväsymys (olen tehnyt monta kuukautta pelkkää aamua, tuntuu ettei viikonloppunakaan aina ehdi palautua), jännitys, (tottakai sitä jännitti tätä reissua, tuntuu että oon ihan laiskistunut ja pelkäsin onko musta enää mihinkään), säätila, kaikki se jotenkin laukesi siinä enkä jaksanut tehdä juurikaan mitään. Istua vaan.


Aika pian loputkin retkeilijät palasivat iltahiihdoltaan. Grillattiin vielä makkaraa (tai kuka mitäkin, joukossa oli mm. monta kasvissyöjää), ja aika pian me kaikki naiset siirryttiin telttaan laittamaan makuupaikkoja kondikseen. Joku oli sytyttänyt teltan kaminaan tulet. Oli muuten kiva kun tämä "joku" teki vaikka mitä: sytytti nuotion, sytytti kaminan, monta sellaista asiaa mitä ei itse tule ajatelleeksi ja joka vaan "ilmestyy" (vähän sama juttu kun oon miehen kanssa retkellä, mies hoitaa kaikki "tuliasiat"). Se teltan lämpö koko ulkona jonkinlaisessa sateessa värjötellyn päivän jälkeen oli ihanaa!!! Ihan huippua! Vielä hienompaa oli hampaidenpesun jälkeen kömpiä lämpöiseen makuupussiin pehmeälle alustalle (pressu alla oli hieman märkä mutta siitä viis) <3

Olin melkein varma että väsymyksestä huolimatta en niin hirveästi tulisi nukkumaan, mutta siitä huolimatta oli niiiin siistiä kun oli kuivaa ja lämmintä ja sai vaan olla. Oltiin sovittu kipinävuorot, ja mun vuoro olisi kolmantena klo 01-02. Ensimmäinen kipinämikko (vai pitäisikö sanoa minna) aloitti vuoronsa, ja kun hänellä oli jokin kirja mukana (en enää muista mikä), hän luki meille sen kirjan ensimmäisen luvun. En pysynyt enää kärryillä siinäkään, jonkinlaisessa horroksessa vaan olin, sellaisessa unensekaisessa ja onnellisessa.

Teltassa oli pimeää, lämmintä, välillä pientä metallin kalinaa, tuhkaista ääntä kun klapit putoavat kaminaan, sitten se humina. Sade ropisee. Mutta lämpöä riittää. Voin nukkua. Tai ainakin yrittää.

Seuraavaksi tuleekin mun kipinävuoro. Nousen ylös, huomaan että kaminan edessä on pölli ja alusta jonka päällä voi istua. Istahdan siihen. Mulla on puhelin kädessä, ja vähän sen valolla yritän katsoa missä puut, kaminan kansi jne ovat. Mietin valaisupolitiikkaa, ja päätän käyttää valoa niin vähän kuin mahdollista. Seuraan kelloa puhelimesta, ja kun se on 10 yli, lisään ensimmäiset kolme klapia kaminaan. Sama kaava jatkuu. Kun yritän täysin pimeässä saada ohuella puukalikalla kaminan kantta auki, se rämähtää aika pahasti takaisin paikoilleen. Kääk, kaikki heräävät! Saan kuitenkin puut lisättyä. Rämäytän kannen myöhemmin vielä toistamiseenkin (olen kai tyhmä kun en tajua edelleenkään valoa käyttää), lisäksi kerran kamina alkoi puskea savua sisään, mutta muuten selvisin kipinästä siinä mielessä kunnialla että tuli ei päässyt sammumaan. Eikä kamina nyt hehkunut ihan punaisenakaan. Rimaa hipoen kai selvisin :D Mutta ehdottomasti oma, erikoinen, hieno tunnelmansa tuossa kipinavuorossa oli. Sellainen juttu jonka varmasti elämänsä muistaa.

Menen herättämään seuraavan kipinämikon. Tätäkin sain vähän miettiä. Kun alettiin nukkumaan, tämä järjestäjä istui toisen kanssa vielä nuotiolla. Iloinen naureskelu kuului vaimeana teltalle. Kun heräsin kipinään, en ollut ollenkaan varma missä tämä "mikko" on tällä hetkellä. Onko hän vielä nuotiolla, onko kenties mennyt katselemaan tähtitaivasta. Mitä jos en löydäkään häntä mistään? Mitä sitten teen? Valvonko kaksi tuntia vai herätänkö jo seuraavan (en edes muista kuka on seuraavana)? No kun siinä kipinässä yksin istun, tajuan että ulkoa ei kuulu enää mitään. Mutta en kyllä ole kuullut että kukaan olisi tullut telttaankaan. Olisiko hän jossain tähtitaivasretkellä sitten vai? Jossain vaiheessa päätän että en mieti asiaa enempää. Kun kello on kaksi, astelen puhelimen lampun kanssa teltan perälle (missä tiesin olevan vapaita paikkoja). Ja kun näen siellä pitkän hahmon makuupussissa, tökkään kevyesti jalkaan ja kuiskaan "ooksä se ja se, sun vuoro, laitoin 5 vaille tasan puita". Ja onneksi hän on juuri oikea henkilö :) Ja mä tajuan, että kyllä mä vaan oon nukkunut jossain vaiheessa, ja ilmeisen sikeästi kun en ole herännyt.

Seuraavasta parista kipinän vaihdosta en sitten kuullutkaan mitään (eli nukkunut ja hyvin), mutta viidestä eteenpäin sitten kuulin kaikki loput. Ja ehkä valvoinkin suurimman osan loppuajasta. Kasilta kipinät loppuivat ja pikkuhiljaa kaikki ovat hereillä ja yksi toisensa jälkeen nousee ylös.


En ihan heti malta luopua lämpimästä makuupussista ja teltasta mutta sitten lopuksi on pakko. Aamutoimille ja pikkuhiljaa aamupalan tekoon. Onneksi vaatteita ei tarvi enää vaihtaa, laitan vaan merinokerraston päälle hiihtokamppeet. Ja villapaidan. ja sadetakin, kun isoja märkiä lumihiutaleita sataa edelleen.

Taas lumen sulattamista aamupalalle. Tuntuu hitaalta, ja aivan hirveältä kaasun tuhlaukselta. Mutta ei auta, pakko saada ainakin kahteen kahvikupilliseen. Ja sitten vielä vähän, kun haluan juoda vielä eilisillalta jääneen kaakapussinkin pois. Siinä lumisateessa istuessa, kun isot hiutaleet peittävät pöydällä olevan leivän, voin, juuston, suustani pääsee ainut sammakko koko reissun aikana. "Mä vähä luulen että tää talviretkeily ei ole mun juttu. Eilenki ruokaa tehdessä oli näpit ihan jääs, mitä jos olis ollu enempi pakkasta vaikka?" Saan heti neuvon: "Kannattaisi olla mukana ohuemmat käsineet, niin ei sormet niin helposti palellu." No niinpä tietysti. Lasketellessa olen tätä ennen käyttänytkin, mutta kun varusteet uusiutuneet on se vaan jossain vaiheessa jäänyt pois ja unohtunut.


Kun kaakaotkin on juotu, tyhjätään teltta pikkuhiljaa ja pakataan kamat. Loppujen lopuksi ei niin kauaa mene kun telttakin on kasassa (hienosti viuhkatekniikalla). Ja kaikki kamat ahkioissa. Ja rinkat selissä. Pieni "loppupuhe", ja lähdetään hiihtämään pikku ryppäinä takaisin parkkipaikalle. Leiripaikalta on pieni alamäki järven jäälle (joka siis ylitetään myöhemmin) ja nyt on tytön vuoro kaatua rinkka selässä. Hyvin se sieltä näytti ylös pääsevän, ja päästään jatkamaan matkaa. Jossain vaiheessa jäädään jäälle odottamaan, kun ahkion ja pulkkavirityksen vetäjillä (tai sitten toisella heistä) on taas vaikeuksia, mutta loppujen lopuksi perillä ollaan parkkipaikalla kaikki. 




Lähes ainut kuva koko retkeltä, ja parhautta koko retkellä: ystävämme puolijoukkueteltta :)



Prologi:

Vielä autossakin "hyrisen" tyytyväisenä kun on kuivaa ja lämmintä, ja ajattelen: "Onneks tää oli tässä, paljo rankempaa ku kuvittelin. Nyt kyllä arvostan talviretkeilijoitä paljon enemmän." 

Illalla, mökillä kun olin kerrannut viimeisen vuorokauden tapahtumia miehelle tuhanteen kertaan, mies tokaisi: "Kyllä sitä pitäisi jollekkin retkelle päästä." "Ai nytkö?" vastasin. Mies:"No ajattelin esimerkiksi pääsiäisenä.." Minä: "Niin mäki ajattelin että silloin vois olla hyvä kun on vapaatakin.."

maanantai 19. helmikuuta 2018

Aurinkoinen hiihtopäivä

Viime viikonlopun lauantaina oli ihan huippusää, niinpä lähdimme katsomaan millaista latuverkostoa naapurikylällä on tarjota, ja selvittää pääseekö leipomo / latukahvilalta "meidän kylän" laduille. Yritimme pari viikkoa takaperin hiihtää toisinpäin, "meidän kylältä" latukahvilalle, mutta erään autotien ylitettyämme latu tyssäsi kuin seinään.  Tarjolla oli pelkkää moottorikelkkareittiä, hyvin jäistä sellaista vielä lisäksi.

Nyt hiihtokelit olivat kuitenkin huomattavasti paremmat. Ja lisäksi leipomolla aiemmin asioidessamme olimme huomanneet pihaan ilmestyneen opasteen, että latu olisi nyt "mökkikylälle" asti auki.

Hurautimme autolla siis leipomolle, sukset jalkaan ja menoksi.



Ja totta tosiaan, siellähän se latu meni.



Kävimme autotiellä kääntymässä (mihin se matka viimeksi tyssäsi), ja eikun leipomolle takaisinpäin. Täytyy todellakin sanoa että säät suosivat!





Kun tämä pätkä oli tsekattu, lähdettiin leipomolta naapurikylään päin. Latu haarautui "urheilutuvalle" ja jollekkin suolle. Päätettiin hiihtää sinne mossenille.



Ladun varrella oli mielenkiintoinen pikku mökkeröinen jossa savupiippu ja kaikki. Olisiko jokin taukotupa kenties?



Olihan se. Aika erikoinen taukotupa kukkasineen kaikkineen.



Paikan historiaakin oli taulun muodossa. Täällä on pesinyt jokin lintu, kalasääski tai jokin haukka ehkä?



Matka jatkui, ja niin myös hieno sää.



Ei ehditty hiihtää kauaakaan, kun bongasin metsässä kallioiden päällä toisen mökkeröisen. Meinattiin hiihtää ohi, kunnes piti palata tarkistamaan olisiko tämäkin taukotupa...



Olihan se. Sama, erikoinen sisustustyyli jatkuu..



Takaisintullessa piti vielä kuvata "lintumökkiä" joka nyt näkyi kauempana. Voin niin kuvitella että tässäkin on ollut meri joskus...



Löydettiin ja tutkittiin vielä kolmaskin taukotupa. Tämä oli hieman vaatimattomampi ulkoapäin, mutta sisustukselta melko samanlainen. Veikkaisin hirvimiesten tuvaksi.




Pian oltiinkin jo leipomolla takaisin, ja siellähän oli oikein kunnon kuhina. Ei sit jaksettukaan taukoilla leipomolla vaan ostettiin "kahvieväät" mökille ja taukoiltiin vasta siellä. Oon kyllä niin tyytyväinen että tämmöinenkin on, näillä leveyspiireillä latukahvila kun ei ole mikään itsestäänselvyys :)





maanantai 12. helmikuuta 2018

Talvimökkeilyä; onnistumisia ja haasteita

Ihka ensimmäinen mökkitalvi on sujunut yllättävän hyvin. Putket eivät ole jäätyneet, sähkölaskut ovat pysyneet siedettävällä tasolla, ylläpitolämpötila poissaollessa on pysynyt mukavasti +7-12 C välillä, ja sähkömieskin on käynyt ja mökillä on hella ja liesituuletin (vaikka sähkötyöt jäivätkin vielä vähän vaiheeseen).


Haasteina, tai sanoisinko pienenä yllätyksenä on tullut polttopuiden aivan mahdoton menekki (kun sitä paljuakin on pitänyt lämmittää), suuri, usean asteen lämpötilaero parven ja alakerran välillä, lattian kylmyys, takan savuttaminen sisään (ei huomattavaa savuttamista, mutta mies huomasi kun alkasi taskulampulla syynäämään). Ja se tontin lopullinen koko.


Puiden menekissä kaikki menee tällä hetkellä mitä tuleekin, ja mies aikoo nyt maaliskuussa kaataa tontilta roskapuita (raitoja) pois. Samoin mies alkaa keräämään jo kesällä kaiken puun mitä vaan pystyy saamaan niin että ensi talveksi olisi kunnon varasto mitä polttaa. Harkitaan myös puiden ostamista. Aika edullisesti saa klapia ihan tästä lähistöltä, täytyy vain hieman tutkia millaista puuta sitä kannattaisi ostaa. Brikettejäkin ollaan kokeiltu, ja kyllähän niitä polttaakin mutta kyllä aito puu on vaan sitä oikeaa puuta...


Ja se on kyllä tullut huomattua, että kyllä se lämpö tykkää vaan ylös nousta. Lämpötilaero on 3-4 astetta, ja sen kyllä huomaa. Kaikista kylmin paikka mökissä on keittiönurkkaus, tuntuu että lämpö ei "mene" sinne millään vaikka takkaa kuinka lämmittäisi. Sellaisilla -10 asteen pakkasilla mökin lämmittäminen on vielä lastenleikkiä, mutta kun aletaan lähestymään -20 astetta tai jos oikein kovaa tuulee, silloin saa kyllä useamman kerran päivässä takan lämmittää että tarkenee. Pattereitahan me ei pidetä päällä ollenkaan kun mökissä ollaan, takalla on tultava toimeen.


Lattia on siis kylmä, ja ollaan ihan varmoja että kunhan päästään sitä uusimaan ja eristämään paremmin saadaan sitä kyllä lämpösemmäksi. Alapohjan tuuletusluukkujen sulkemistakin talveksi harkinnemme vielä uudemman kerran. Ainakin jos tämmöisiä kylmempiä talvia vielä tulee.


Ensiavuksi lattian kylmyyteen keksin villamatot.


Jotexin punaista kukonjalkakuvioista villamattoa en vain voinut vastustaa. Matto ei ehkä ole niin korkealaatuinen (mikä pieni pettymys) mutta ihanan lämmin. Ja hienokuosinen. Joten annan laadun anteeksi :-)



Kirpparilta löytyi pikkurahalla pari pienempää villamattoa. Mökin "olkkaripuoli" onkin yhtä villamatojen sekamelskaa.



Mökin sisustus elää koko ajan mutta kotoa tuotu TV-taso on tullut jäädäkseen.



Tiilerin takkaan mies on ollut melkoisen tyytymätön, eikä asiaa yhtään auttanut se kun hän huomasi että takka savuuttaa luukun raosta sisälle tupaan. Aluksi piti vain vähän fiksata, mutta luukun ruuvien päät oli ihan pyöreitä, ja kaiken lisäksi ruuvit olivat jumittuneet / palaneet kiinni kiinnistyspelteihin. "Pikku fiksauksen" lopputuloksena luukku oli sitten kokonaan irti, ruuvit katkottu ja kiinnityspellitkin irti ja osittain vääntyneitä. Oli melkein perheriidan paikka, tai ainakin pikkusen ihmettelin oliko pakko juuri nyt keskellä talvea lämmityskauden ollessa kuumimmillaan.


Onneksi miehellä oli varasuunnitelma B, ja Tiileriltä lähti tilaukseen uudet kiinnityspellit. (Olisi ollut myös suunnitelma C, eli uusi luukku, mutta se olisi tullut jo luokattoman kalliiksi.) Pellit uusine kiinnitysruuveineen tulivat onneksi muutamassa päivässä, ja pojan kanssa mies sai asennettua kaiken takaisin paikoilleen. Hieman takkaan tarkoitettua palovillaa ja kotoa löytynyttä Tulikiven sellaista punottua eristenauhaa ja avot, takka ei enää savuuttanutkaan! Ehdin potea jo pientä Tulikivi-takkaleivinuunikuumetta (mietimme vakavasti pitäisikö koko takka pistää matalaksi), mutta annetaan nyt tuolle vielä mahdollisuus.


Tontin koko-episodikin sai sitten päätöksen jo ennen joulua. Mistä kaikki sai alkunsa, sen voit lukea täältä. Maanmittauslaitokselta tuli kirje, jonka mukaan tontin uusi koko on hieman yli 0,3900 ha, eli lähes 400 neliötä vähemmän kuin alkuperäinen 0,4300 ha. Perusteluna se, että tontti on muodostettu v. 1930 ja pinta-alaksi on mitattu 0,4300 ha. Rajamerkit on rakennettu uudelleen v. 1987, mutta rajankäynnissä ei ole laskettu pinta-alaa. Kiinteistö on merkitty karttaan näiden rajamerkkien perusteella, ja kartalta laskettu uusi pinta-ala on luotettavampi kuin v. 1930 toimitus. Ja tähän päätökseen ei saa hakea muutosta valittamalla.


Tieto tuli juuri ennen joulua ja vähän unohtui siinä kaiken muun hässäkän keskellä. Tammikuussa asia muistui uudelleen mieleen, ja löysin ennakkotapauksen, oikeastaan ihan samanlaisen, jossa kuluttajariitalautakunta oli suositellut myyjää (kuolinpesää) maksamaan korvauksen ostajalle.


Tästä rohkaistuneena laitoin välittäjälle viestiä, miten asiassa voisi edetä, mutta sain melko kipakan vastauksen että ei ole myyjän eikä välittäjän vika tämä ja valita maanmittauslaitokselle. No, tiedän kyllä ettei ole myyjän eikä välittäjän vika, mutta ei kyllä meidänkään. Ja asiaan ei voi hakea muutosta valittamalla. Vaihtoehtoja oli kaksi, joko jättää asia tähän tai lähteä riitelemään.


Voin sanoa että mua ärsyttää suunnattomasti tällä hetkellä kaikenlainen ahneus. Oli kyse sitten yksityishenkilöstä, yrityksestä, Suomen tai vaikka koko maailman politiikasta ja globaalista menosta. Niinpä sitten päätin ja oikeastaan ilmoitin miehelle (joka myös oli samaa mieltä) että jätetään tähän vaan. En halua alentua siihen ahneuden pohjattomaan suohon, kun totuus on sekin että saatiin tämä mökki hyvinkin kohtuulliseen hintaan. Jos oltaisiin maksettu mukisematta se mitä pyydettiin, silloin tilanne olisi varmaankin toinen. Mutta nyt saa mennä alennuksen piikkiin.


Totuus on myöskin se että ei edes joka nurkkaa ihan metrilleen tiedetä missä se raja menee. Ja voi olla ettei ikinä tulla tietämäänkään, jos / kun tontti saa pysyä reunoiltaan luonnontilassa. Ei siis silmämääräisesti olla menetetty mitään kun ei tarkalleen tiedetä mitä on ollutkaan.



TästäKIN huolimatta (heh ;) mökistä on tullut meille tosi tärkeä paikka ja jotenkin se tuntuu ihan omalta jo, ja meille tarkoitetulta. Tästä tulikin yksi juttu mieleen: mies puhui että haluaisi metsä- tai eräsukset että pääsisi pellolle koirien kanssa hiihtämään. Katsottiinkin suksia jo netistä kunnes muistettiin että hirsivajassahan on jotain puusuksia. Ei muuta kuin ottamaan tarkemmin selvää, ja sieltähän löytyi kahdet puusukset, samanlaiset mutta eri pituiset, kuin mulle ja miehelle tarkoitetut. Toisessa oli vaijerisiteet ja toisessa vähän uudemmat rautaiset, ja tarkoitus on nyt hankkia vaan uudet siteet, ja jotain pohjatervaa tms. myös, ja kokeilla josko noilla pellolle (ja metsäänkin) pääsisi. Yhtä leveät kuin metsäsukset nuo eivät ole, mutta kuitenkin leveämmät kuin normisukset. Leveäsompaiset sauvatkin löytyi mulle ja yhdet lasikuituiset (lasten) Karhut 70-80-luvulta.



Mökillä oli myös viisi pinnatuolia, joista neljä olen nyt maalannut. Valkoisen ja pastelinsävyisiä meinasin maalata kaikista, mutta joulun innoittamana yhdestä tulikin punainen. 



Alun mielikuvissani mökistä piti tulla täysin eri värinen. Puisia valkoiseksi maalattuja kalusteita, ja petroolin sävyinen sohva, tai ehkä verhot. Purjerenkailla. Toisin vaan kävi. Keittiöön Jotexilta löytämäni puuvillaverhokappa ja salusiinit (näistä ei kuvaa) määrittivät värit aika pitkälle. Beigeä, punaista, ruskeaa, mustaakin... Mihinkäs se kissa karvoistaan pääsisi, lämpimiin ja tummiin väreihin päädytään aina vaikka kuinka muuta suunniteltaisiin :-)



Ostin Ylläksen reissulla Haparandan Ikeasta huvimajaan lampaantaljoja, nyt vaan on niin että kun ne ovat niin hohtavan valkoisia en maltakaan pitää niitä siellä (vielä) nokeentumassa. Ja sekin tuli huomattua että yksi talja pitää vielä saada. Onneksi Pyhän reissuun ei niin hirveän pitkä aika enää ole.



Avaimetkin pysyy visusti tallessa kun tämmöinen heppu niitä vartioi ;)