keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

Pienellä hiihtovaelluksella, elämäni ensimmäistä kertaa

Prologi:

Joku aika sitten törmäsin Fbookin uutisvirrassa mielenkiintoiseen tapahtumaan. Vaasan Ympäristöseura järjestäisi yön yli kestävän hiihtovaelluksen Vaasan Pilvilammella. Tyttö oli bongannut saman mainoksen. Päätimme lähes samantien että ilmoittaudutaan mukaan.

Sopii aloittelijalle, puolijoukkueteltta, omakustannushintaan... monta mukavaa sanaa joilla kynnys osallistua oli tehty sopivan matalaksi.

Vaelluksesta oli pari suunnittelukokousta, ja järjestäjät osoittautuivat tosi rennoiksi ja mukaviksi tyypeiksi. Retken aikataulu ja ohjelmakaan ei ollut turhan tiukka. Kaikille ideoille oltiin avoimia, mm. pilkkimistä, pokerinpeluuta, tähtitaivaan katselua suunniteltiin. Jos joku haluaisi mennä illalla vielä hiihtämään, sekin onnistuisi. Muuten sitten käytiin läpi jokaisen retkeilykokemuksia ja yleensä mitä varusteita ja ruokia pitää / kannattaa ottaa mukaan.



Lauantai 10. maaliskuuta. Oltiin tytön kanssa pakattu edellispäivänä (miehen seuratessa hieman kateellisena vieressä), ja tytöllehän löytyi kätevästi kaikki varusteetkin kun lainasi miehen omia. Ja koska talviretkeilyä ei juurikaan ole harrastettu, ei ne varusteetkaan nyt niin viimeisen päälle olleet. Itse lähdin ihan hiihtoasulla (hiihtohousut ja urheilutakki, alla paksumpi urheilupaita), "taukotakkina" oli villapaita ja leirivaatteina perus vanhanaikainen sadeasu, kun vesi- / räntä- / lumisadetta oli luvattu koko viikonlopuksi. Ja kun sinne sadeasun alle puki merinokerraston, villapaidan (ja tarvittaessa vielä hiihtohousua tai -takkia), niin hyvin sitä vaan pärjäsi eikä kylmä tullut juuri ollenkaan (paitsi sormiin, tästä myöhemmin lisää)...


Tavattiin läheisen teollisuusalueen parkkipaikalla ja lähdettiin siitä hiljalleen kohti leiripaikkaa, joka sijaitsi 2 km päässä. Meitä oli yhteensä yhdeksän, kolme miestä (vetäjiä kaikki) ja me loput naisia. Kaikilla miehillä oli ahkiot tai pulkkaviritys, joilla tuotiin teltta, kamina, pressu ja polttopuut. Heti alussa oli yhtä sun toista vaikeutta. Minä itse olin kotona voidellut meidän suksiin sekä pitoa että luistoa (koska nollakeli, ja vesisateen sattuessa suksien luisto loppuisi kuin seinään), ja heti parkkipaikalla huomasin että nytpä on sitten liukasta. Sukset eivät pitäneet yhtään, ja vaikeuksia oli välillä pysyä jopa pystyssä, kun ihan pikkuliikkeestäkin sukset lähtivät "alta pois". Pikapitoa siis kehiin. Seuraavana ongelmana olikin se, että hetkenkin seisomisesta lumet tarttuivat reilusti suksien pohjiin. Myös rinkka toi oman haasteensa, kun eipä ole ennen rinkan kanssa tullut hiihdettyä.

Mutta oli ahkioiden vetäjilläkin omat haasteensa, pysyykö ahkiot paremmin pystyssä ladulla vaiko umpihangella hiihdettäessä... Hitaasti edettiin kuitenkin leiripaikalle asti.

Jemmattiin varusteet syrjempään pressun alle, odotettiin hetkisen aikaa erästä myöhemmin saapuvaa "retkikunnan" jäsentä ja sitten lähdettiin perus hiihtolenkille. Taivaalta satoi oikeastaan koko ajan jotakin. Tihkua, räntää... Hiihtäminen, edes rinkan kanssa ei sinänsä tuntunut raskaalta, vaan raskasta hiihdosta teki keli. Lipsui, ja pahasti. Sellainen 6-7 km lenkki tehtiin, ja seuraavaksi ohjelmassa oli päivällisen teko läheisellä laavulla.


Minä ja tyttö ei oltu otettu paljoakaan vettä mukaan (0,5 l per lärvi) kun ajateltiin (tai no minä ajattelin) että koska nyt talviretkeilyä kokeillaan niin kokeillaan sitten kunnolla, eli sulatetaan kaikki käyttövesi lumesta. Ja sehän olikin sitten melkoisen hidasta puuhaa ainakin kaasukeittimellä. Tuntui että vaikka sitä lunta kuinka lappasi kattilaan ei veden määrä juurikaan lisääntynyt, lumi vain liukeni veteen ja "haihtui" johonkin. Pussimuusistakin meinasi tulla kunnon tököttiä, onneksi eräs järjestäjistä sitten lahjoitti kallisarvoista lämmintä vettä ja pelasti näin ateriamme.

Lähes jokainen (ainakin meistä naisista) kaatui ainakin kerran, ja mun vuoro oli sitten kun lähdettiin laavulta takaisin leiripaikalle. Olin rinkan kanssa kun kaaduin puusillan jälkeen pieneen ylämäkeen. Ja ylöshän siinä mäessä ei olisi päässyt millään, niin konttasin mäen ylös ja vasta sitten edes yritin päästä tolpilleni. Edelleen koko ajan satoi jotakin.


Päästiin takaisin leiripaikalle. Pikku hiljaa alkoi hämärtää, ja taisi olla lähes pimeääkin jo kun pystytimme teltan. Kannoimme halkoja teltannaruihin kiinni ja potkimme ja tuputimme lunta sitten päälle. Sitten kukin teki mitä teki. Jotkut lähtivät vielä hiihtämään, me tytön kanssa jäimme muutaman muun retkeilijän kanssa leiriin. Vaihdoin taukovaatteet ja istuttiin vaan nuotiolla ja juteltiin.

Olo oli fyysisesti todella väsynyt. Työväsymys (olen tehnyt monta kuukautta pelkkää aamua, tuntuu ettei viikonloppunakaan aina ehdi palautua), jännitys, (tottakai sitä jännitti tätä reissua, tuntuu että oon ihan laiskistunut ja pelkäsin onko musta enää mihinkään), säätila, kaikki se jotenkin laukesi siinä enkä jaksanut tehdä juurikaan mitään. Istua vaan.


Aika pian loputkin retkeilijät palasivat iltahiihdoltaan. Grillattiin vielä makkaraa (tai kuka mitäkin, joukossa oli mm. monta kasvissyöjää), ja aika pian me kaikki naiset siirryttiin telttaan laittamaan makuupaikkoja kondikseen. Joku oli sytyttänyt teltan kaminaan tulet. Oli muuten kiva kun tämä "joku" teki vaikka mitä: sytytti nuotion, sytytti kaminan, monta sellaista asiaa mitä ei itse tule ajatelleeksi ja joka vaan "ilmestyy" (vähän sama juttu kun oon miehen kanssa retkellä, mies hoitaa kaikki "tuliasiat"). Se teltan lämpö koko ulkona jonkinlaisessa sateessa värjötellyn päivän jälkeen oli ihanaa!!! Ihan huippua! Vielä hienompaa oli hampaidenpesun jälkeen kömpiä lämpöiseen makuupussiin pehmeälle alustalle (pressu alla oli hieman märkä mutta siitä viis) <3

Olin melkein varma että väsymyksestä huolimatta en niin hirveästi tulisi nukkumaan, mutta siitä huolimatta oli niiiin siistiä kun oli kuivaa ja lämmintä ja sai vaan olla. Oltiin sovittu kipinävuorot, ja mun vuoro olisi kolmantena klo 01-02. Ensimmäinen kipinämikko (vai pitäisikö sanoa minna) aloitti vuoronsa, ja kun hänellä oli jokin kirja mukana (en enää muista mikä), hän luki meille sen kirjan ensimmäisen luvun. En pysynyt enää kärryillä siinäkään, jonkinlaisessa horroksessa vaan olin, sellaisessa unensekaisessa ja onnellisessa.

Teltassa oli pimeää, lämmintä, välillä pientä metallin kalinaa, tuhkaista ääntä kun klapit putoavat kaminaan, sitten se humina. Sade ropisee. Mutta lämpöä riittää. Voin nukkua. Tai ainakin yrittää.

Seuraavaksi tuleekin mun kipinävuoro. Nousen ylös, huomaan että kaminan edessä on pölli ja alusta jonka päällä voi istua. Istahdan siihen. Mulla on puhelin kädessä, ja vähän sen valolla yritän katsoa missä puut, kaminan kansi jne ovat. Mietin valaisupolitiikkaa, ja päätän käyttää valoa niin vähän kuin mahdollista. Seuraan kelloa puhelimesta, ja kun se on 10 yli, lisään ensimmäiset kolme klapia kaminaan. Sama kaava jatkuu. Kun yritän täysin pimeässä saada ohuella puukalikalla kaminan kantta auki, se rämähtää aika pahasti takaisin paikoilleen. Kääk, kaikki heräävät! Saan kuitenkin puut lisättyä. Rämäytän kannen myöhemmin vielä toistamiseenkin (olen kai tyhmä kun en tajua edelleenkään valoa käyttää), lisäksi kerran kamina alkoi puskea savua sisään, mutta muuten selvisin kipinästä siinä mielessä kunnialla että tuli ei päässyt sammumaan. Eikä kamina nyt hehkunut ihan punaisenakaan. Rimaa hipoen kai selvisin :D Mutta ehdottomasti oma, erikoinen, hieno tunnelmansa tuossa kipinavuorossa oli. Sellainen juttu jonka varmasti elämänsä muistaa.

Menen herättämään seuraavan kipinämikon. Tätäkin sain vähän miettiä. Kun alettiin nukkumaan, tämä järjestäjä istui toisen kanssa vielä nuotiolla. Iloinen naureskelu kuului vaimeana teltalle. Kun heräsin kipinään, en ollut ollenkaan varma missä tämä "mikko" on tällä hetkellä. Onko hän vielä nuotiolla, onko kenties mennyt katselemaan tähtitaivasta. Mitä jos en löydäkään häntä mistään? Mitä sitten teen? Valvonko kaksi tuntia vai herätänkö jo seuraavan (en edes muista kuka on seuraavana)? No kun siinä kipinässä yksin istun, tajuan että ulkoa ei kuulu enää mitään. Mutta en kyllä ole kuullut että kukaan olisi tullut telttaankaan. Olisiko hän jossain tähtitaivasretkellä sitten vai? Jossain vaiheessa päätän että en mieti asiaa enempää. Kun kello on kaksi, astelen puhelimen lampun kanssa teltan perälle (missä tiesin olevan vapaita paikkoja). Ja kun näen siellä pitkän hahmon makuupussissa, tökkään kevyesti jalkaan ja kuiskaan "ooksä se ja se, sun vuoro, laitoin 5 vaille tasan puita". Ja onneksi hän on juuri oikea henkilö :) Ja mä tajuan, että kyllä mä vaan oon nukkunut jossain vaiheessa, ja ilmeisen sikeästi kun en ole herännyt.

Seuraavasta parista kipinän vaihdosta en sitten kuullutkaan mitään (eli nukkunut ja hyvin), mutta viidestä eteenpäin sitten kuulin kaikki loput. Ja ehkä valvoinkin suurimman osan loppuajasta. Kasilta kipinät loppuivat ja pikkuhiljaa kaikki ovat hereillä ja yksi toisensa jälkeen nousee ylös.


En ihan heti malta luopua lämpimästä makuupussista ja teltasta mutta sitten lopuksi on pakko. Aamutoimille ja pikkuhiljaa aamupalan tekoon. Onneksi vaatteita ei tarvi enää vaihtaa, laitan vaan merinokerraston päälle hiihtokamppeet. Ja villapaidan. ja sadetakin, kun isoja märkiä lumihiutaleita sataa edelleen.

Taas lumen sulattamista aamupalalle. Tuntuu hitaalta, ja aivan hirveältä kaasun tuhlaukselta. Mutta ei auta, pakko saada ainakin kahteen kahvikupilliseen. Ja sitten vielä vähän, kun haluan juoda vielä eilisillalta jääneen kaakapussinkin pois. Siinä lumisateessa istuessa, kun isot hiutaleet peittävät pöydällä olevan leivän, voin, juuston, suustani pääsee ainut sammakko koko reissun aikana. "Mä vähä luulen että tää talviretkeily ei ole mun juttu. Eilenki ruokaa tehdessä oli näpit ihan jääs, mitä jos olis ollu enempi pakkasta vaikka?" Saan heti neuvon: "Kannattaisi olla mukana ohuemmat käsineet, niin ei sormet niin helposti palellu." No niinpä tietysti. Lasketellessa olen tätä ennen käyttänytkin, mutta kun varusteet uusiutuneet on se vaan jossain vaiheessa jäänyt pois ja unohtunut.


Kun kaakaotkin on juotu, tyhjätään teltta pikkuhiljaa ja pakataan kamat. Loppujen lopuksi ei niin kauaa mene kun telttakin on kasassa (hienosti viuhkatekniikalla). Ja kaikki kamat ahkioissa. Ja rinkat selissä. Pieni "loppupuhe", ja lähdetään hiihtämään pikku ryppäinä takaisin parkkipaikalle. Leiripaikalta on pieni alamäki järven jäälle (joka siis ylitetään myöhemmin) ja nyt on tytön vuoro kaatua rinkka selässä. Hyvin se sieltä näytti ylös pääsevän, ja päästään jatkamaan matkaa. Jossain vaiheessa jäädään jäälle odottamaan, kun ahkion ja pulkkavirityksen vetäjillä (tai sitten toisella heistä) on taas vaikeuksia, mutta loppujen lopuksi perillä ollaan parkkipaikalla kaikki. 




Lähes ainut kuva koko retkeltä, ja parhautta koko retkellä: ystävämme puolijoukkueteltta :)



Prologi:

Vielä autossakin "hyrisen" tyytyväisenä kun on kuivaa ja lämmintä, ja ajattelen: "Onneks tää oli tässä, paljo rankempaa ku kuvittelin. Nyt kyllä arvostan talviretkeilijoitä paljon enemmän." 

Illalla, mökillä kun olin kerrannut viimeisen vuorokauden tapahtumia miehelle tuhanteen kertaan, mies tokaisi: "Kyllä sitä pitäisi jollekkin retkelle päästä." "Ai nytkö?" vastasin. Mies:"No ajattelin esimerkiksi pääsiäisenä.." Minä: "Niin mäki ajattelin että silloin vois olla hyvä kun on vapaatakin.."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!